Matka menneisiin maisemiin

Matka menneisiin maisemiin

John Lindén teki heti valmistumisensa jälkeen vuonna 1891 pitkän tutkimusretken Venäjän (Kuollan) Lappiin Jäämereen laskevan Nuorttijoen vesistöalueelle. Hän piti matkasta päiväkirjaa ja valokuvasi näkemiään maisemakohteita sekä alueella tapaamiaan ihmisiä. Seuraava kertomus on laadittu näiden valokuvien ja päiväkirjamerkintöjen pohjalta.

                                   

Kun John Lindén nuorena biologina vuonna 1891 lähti tutkimusmatkalle Venäjän Lappiin, Suomi oli autonominen suuriruhtinaskunta ja osa Venäjää. Köyhä maa oli harvaan asuttu ja liikenneyhteydet pohjoiseen kehittymättömät.

Lindén oli saanut apurahan Societas pro Fauna et Flora Fennica -seuralta. Sen turvin hänen tarkoituksensa oli tutkia silloin melko tuntematonta aluetta Kuolan Lapissa entisen Nuorttijärven, nykyisen Ylä-Tuloman tekojärven, ympäristössä.

Hän kertoo matkapäiväkirjassa vaikeuksista jotka hidastivat tutkimusretken alkua.

Se,  että aloitan päiväkirjamerkintäni vasta näin myöhään kesällä, 16. kesäkuuta, johtuu joukosta yhteensattumia, jotka estivät Venäjän Lappiin suuntautuvan tutkimusmatkan aloittamisen, vaikka sen olisi pitänyt alkaa talvella tekemieni suunnitelmien mukaan jo toukokuun lopussa. Myöhäinen ja kylmä kevät on tähän pääasiallinen syy. Joidenkin päivien viivästymisen aiheutti ilmapuntarien ja ”Venäjän bumaagien” odottaminen, ja varustekollini  katoaminen Vaasassa  on ollut monien ikävyyksien syy viivästymisen ja taloudellisten  tappioiden lisäksi. Koska tämä laatikko sisältää apteekin, spriivaraston, kalastusvälineet, silmälasit, valokuvauslampun, leväpurkit, muistiinpanovihkot ja useita Kuolaa koskevia ja muitakin tutkimuksia, ei se ole mitenkään korvattavissa, vaan kesän useat työalueet tulevat kärsimään menetyksestä. Esimerkiksi leviä ei voi kerätä ollenkaan ja sama on tilanne lähinnä hyönteisten kohdalla. Valokuvauslampun puuttuminen aiheuttaa sen, että rullien  vaihdon koneeseen täytyy tapahtua täydellisessä pimeydessä pelkän tuntoaistin perusteella

Monivaiheinen matka alkaa

Matkanteko kaukaiselle tutkimusalueelle kesti viikkoja.  Aluksi piti matkata junalla Vaasaan ja edelleen Ouluun. Oulusta pääsi laivalla Kemiin. Sieltä oli vuokrattava hevoskyyti Rovaniemelle ja edelleen Kemijärvelle. Kuljetuksesta ja majoituksesta pitkällä osuudella vastasivat kestikievarit. Matka eteni hitaasti. Ajajat säästelivät Lindénin mielestä liikaakin hevosiaan, mutta toisaalta tiet olivat kuoppaisia ja surkeita.

Vaikka jo klo ½ 7 aamulla aloin täristä kuorman päällä erään vanhan Pesolasta kotoisin olevan talonpojan kyydissä ja pysyttelin paikallani melkein iltakymmeneen, en ehtinyt enempää kuin 5½ peninkulmaa eli Jänkälän kestikievariin. Raskas kuorma ja huonot tiet olivat ensi sijassa viipymisen syyt. Ukon halu syöttää hevostaan liiankin usein ei auttanut myöskään lisäämään nopeutta

Soutaen ja sauvoen
  

Vihdoin päästiin Kemijärvelle, josta eteenpäin ainoa kulkuneuvo oli vene. Kemijärven lähellä asuva puuhamies, Hermanni Kerkelä, oli varustanut jo ennakkoon Lindénin käyttöön veneen ja siihen soutajat. Illaksi Lindén ja hänen työmiehensä Jussi oli kutsuttu pappilaan, jonne oli kerääntynyt lukuisa joukko nuoria miehiä, ylioppilaita, pappeja, metsänhoitajia ja muita kiinnostuneita. Vasta iltamyöhällä päästiin takaisin kievariin tekemään matkavalmisteluja.

          

Hermanni kerkelä                                   Reeti ja poika uudisrakennuksella

Aamulla lähdettiin matkaan. Kaksi soutajaa, Jussi ja Iikka, kuljettivat varusteita täynnä olevaa venettä Kemijokea ylös. Pelkosenniemen Martissa poikettiin metsänvartijan kämpälle ja tavattiin vanha karhunkaataja, ”Juntin ukko”, jonka tiedettiin kaataneen ainakin 30 karhua. Savukoskelle saavuttiin varhain juhannuspäivän aamuna.

  

Savukoskelta mukaan tuli vielä kolmas soutaja, Reeti. Rivakan soutumatkan jälkeen pääuomalta käännyttiin pienelle sivuhaaralle, Vouhtujoelle. Kulku vaikeutui ja hidastui. Kapeaa ja tiheiden pajukkojen reunustamaa jokipahasta edettiin hitaasti sauvoen parikymmentä kilometriä, kunnes saavuttiin Vouhtunaavalle. Siellä vähäinen jokiuoma päättyi aapasuon keskellä olevalle kaltiolle eli lähteikölle. Oltiin Kemijoen alkulähteillä.
  

Venematkaa Vouhtujoella                                  Soutumatka päättyy vedenjakajalle

Veneellä jäkäläkangasta

Aapasuolta matkaa oli jatkettava venettä vetäen. Päästäkseen Jäämereen laskevalle vesistöalueelle oli ylitettävä Sotataipaleen nimellä tunnettu vedenjakaja. Kolmen kilometrin levyinen soinen kannas erottaa Kemijoen ja Nuorttijoen vesistöt toisistaan. Tämä korkeiden tunturijaksojen välissä sijaitseva maaston kohta oli jo keskiajalla tunnettu kulkuväylä Kuolan suunnalta Kemin Lappiin. Venäläiset tekivät 1500-luvulla reittiä hyväksi käyttäen ryöstöretkiä Suomen puolelle aina Pohjanlahden rannikolle saakka. Myöhemmin myös eräät suomalaiset heimopäälliköt tekivät verisiä vastaiskujaan Kuolaan. Näistä historiallisista tapahtumista on muistona alueen nimistö: Sotataival, Sotatunturi ja Sotajoki.

Lindénin retkikunta käytti Sotataipaleen ylitykseen koko päivän. Varusteet ja muut tavarat oli kannettava ensin kannaksen toiselle puolelle. Sitten alettiin kiskoa pitkää jokivenettä samaa reittiä.  Yksi Lindenin lukuisista valokuvista on otettu jäkäläkankaalta soisen kannaksen keskellä. Vastaavia jäkälikköjä ei taida Lapista nykyisin löytyä.
Vetotaipale päättyy pienelle Sotajoelle, josta Iikka ja Reeti palasivat omia teitään takaisin Savukoskelle. Lindén ja Jussi jatkoivat Sotajokea alaspäin Nuorttijoelle (Nuotjoki) ja edelleen Nuorttijärvelle (Nuotjaur).

Päiväkirjassa Lindén kertoo:

Klo 8 aamulla aloimme matkamme alavirtaan jokea, jota oli nyt mahtavaa kulkea, osaksi virtaa niin että menimme aika vauhtia. Eräässä kohdassa vedin uistinta. Sain heti kaksi komeaa taimenta, jotka maistuivat meille erinomaisesti päivälliseksi ja illalliseksi. Sen jälkeen kun Nuotjoki oli yhtynyt Sotajokeen joki tuli paljon väkevämmäksi ja kosket, ensiksi pienempiä, sitten suurempia, alkoivat seurata toinen toistaan yhä nopeammin. Kolme oikein pitkää koskea kuljimme tänään – sauvoen – sillä ne olivat kovin matalia ja äärimmäisen kivisiä. Viimeistä edellinen päättyi pieneen putoukseen – könkääseen – niin että lasti täytyi suurimmaksi osaksi purkaa ja vain tyhjä vene laskettiin alas

  

 Luomuruokaa vesistä ja metsistä

Venematka Kemijärveltä Nuorttijärvelle oli pitkä ja kuluttava. Huoltopisteitä ei ollut. Yöt vietettiin teltassa tai louevaatteen alla, joskus taivasalla. Kapeassa jokiveneessä välttämättömät valokuvaus- ja tutkimusvälineet veivät neljältä mieheltä jäävän tilan. Kuivamuonaa, kuten suolaa, sokeria, kahvia, teetä ja korppuja, oli toki jonkin verran mukana, mutta lisäeväät oli hankittava luonnosta.

Tähän olikin varustauduttu. Jokireitin vesistöt olivat hyvin kalaiset, eikä Lindénille tuottanut vaikeuksia pyydystää mukaansa varaamilla uisteluvälineillä tuoretta lohikalaa.

Myös liharuokaa oli tarjolla. Kun tilaisuus tuli, matkaan varatulla haulikolla saatiin sorsa- tai kanalintupaistia. Metsästysaikoja ei ollut, eikä kukaan kysellyt lupia. Kerran Lindén harmittelee ettei ollut kunnon ”tussaria” mukana, kun nuori karhu tallusteli jokivarressa. Olisi ollut hienoa palata kotiin karhuntalja mukana! Mutta karhu sai jäädä omaan oloonsa komean kotkan kaarrellessa rantametsän yläpuolella.

Vaivalloinen ja vaiherikas kulku Nuorttijokea alas kesti viikon. Vihdoin saavuttiin Nuorttijoen suulla sijaitseville suomalaistaloille. Lindén ja Jussi asettuivat asumaan Petter Ketomelan taloon, josta tuli heidän tukikohtansa tutkimusmatkan ajaksi. Matkaan Helsingistä oli lähdetty kesäkuun alkupuolella ja perillä tutkimusalueella oltiin heinäkuun kuudentena.

   

Tutkimusretkiä järvillä ja tuntureilla

Heti tulonsa jälkeisenä aamuna Lindén aloitti tutkimukset alueella. Lähes parin kuukauden ajan hän teki vaellusretkiä ympäröiviin metsiin, soille ja tuntureille. Pääosassa olivat kasvilajiston kartoitus ja kasvinäytteiden keruu. Koko ajan tehtiin myös säähavaintoja ja monenlaisia mittauksia. Lämpötila, ilmanpaine, tuuli, sademäärä, vesien syvyydet ja muut perustiedot kirjattiin tarkasti ylös. Lindén myös piirsi karttaluonnosta alueesta. Se täydentyi sitä mukaa, kun retket ulottuivat kauemmaksi. Pisimmät niistä ulottuivat kymmenien kilometrien päähän tukikohdasta. Välipäivinä uudistalolla Lindén kirjoitti kuvauksia maisemista ja kasvillisuudesta sekä teki luetteloita kasvilajeista. Myös kerätyt kasvinäytteet vaativat jatkuvaa huoltoa.

Lindénillä oli huono onni säiden suhteen. Elokuun alkupuolen vaellusmatkalla itäisille tuntureille (Tuatash, Viertsoivi, Siulutaldi) vallitsi surkea sää.

Sama kylmä ja sateinen sää, joka oli vainonnut meitä aiemmin, pysyi myös tänään meille uskollisena. Vasta päivällä taivas kirkastui niin, että saattoi vähän nähdä eteensä ja pienen aamiaisen jälkeen läksimme jälleen ylös Siulioiville ”kiikkuaksemme” sieltä alas mainitun tunturin ja Vuojiman väliseen laaksoon. Pitkälle emme olleet kuitenkaan ehtineet,  ennen kuin lumikuuro piiskasi meidät märiksi ja räntää satoi päällemme yhä useammin päivän kuluessa

Retkeläiset joutuivat värjöttelemään teltan suojissa pitkiä aikoja, mutta sään hetkeksi parantuessa he jatkoivat sitkeästi tutkimuslinjojen vetoa ja kartoitustöitä.

Luonnonkaunis Nuorttijärvi

Tuulomajoen vesistön keskusjärvi, Nuorttijärvi, oli yli 50 kilometriä pitkä ja kapea järvi metsäisten tunturialueiden keskellä. Järveen laski useita jokia, tunnetuimpia olivat Nuorttijoen lisäksi Jaurijoki ja Luttojoki. Nuorttijärvesta Vienanmereen laskeva Tuulomajoki komeine koskineen oli kuuluisa lohijoki, johon kutuaikoina nousi valtavia kalamääriä. Asutus keskittyi pääosin vesistön varsille, metsät ja tunturialueet olivat asumattomia.

  
Niukka väestö koostui alkuperäisistä metsälappalaisista, koltista, sekä myöhemmin alueelle muuttaneista uudisasukkaista. 1800-luvun nälkävuosien jälkeen suomalaisia oli siirtynyt paremman elon toivossa ilmastollisesti suotuisalle Muurmanskin seudulle. Myös Venäjä oli asuttanut omilla siirtolaisillaan näitä pohjoisia ”tyhjiä” alueita. Tulokkaat viljelivät peltotilkuillaan ohraa, perunaa ja naurista sekä pitivät karjaa. Heinää korjattiin jokivarsien ja järvien alavilta tulvaniityiltä. Koltat olivat poronhoitajia. Kaikille välttämättömiä elinehtoja olivat metsästys ja kalastus. Riistaa oli runsaasti ja vedet erittäin kalaisia: lohta, taimenta, siikaa, harjusta.

   

Vieraita ja vierailijoita

Lindén kohtasi joella ja järvellä liikkuessaan paikallisia lappalaisia. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta viittilöimällä ja venäjää haastamalla jonkinlaista kommunikointia syntyi. Päiväkirjasta löytyy kuvaus lappalaisperheen kohtaamisesta Jaurijoella:

Sen jälkeen kun emme olleet puolin ja toisin ”mahtaneet” mitään keskustelustamme, lähdimme ja lappalainen seurasi meitä aivan lähellä jokea alaspäin olevalle kodalle, nouti sieltä osittain paloitellun teeren, jota hän tarjosi minulle. Minä puolestani laiton teepannun tulelle, otin esiin korppuja ja piparkakkuja ja kestitsin uutta ystävääni parhaalla, mitä minulla oli. Kun lopuksi maksoin teerestä pyydetyn 10 kopeekkaa, oli ero erittäin sydämellinen ja viimeinen, mitä ymmärsin lappalaisen puheesta viime hetkessä, oli että hänellä olisi ollut paljon ”saarnaamista”, jos vain olisimme ”mahtaneet”  häntä.

Myöhemmin kesällä samainen ”Rohvin äijä” poikineen ilmestyi Lindénin vieraaksi Ketomelan taloon. Muitakin vieraita kävi häntä tapaamassa. Eräänä iltana talolle rantautui kaksi veneellistä lappalaisia, joiden ulkoasu herätti Lindénissä ihastusta. Varsinkin naisten korkeat päähineet ja suuret messinkikorut tekivät vaikutuksen. Jussi joutui keittämään useita pannullisia teetä, jota tarjoiltiin vieraille korppujen ja piparkakkujen kera. Illan ohjelmassa oli vielä polttopallon peluuta ja miesten keskeinen maaliinammuntakilpailu. Lindénin kameravarustus herätti kaikkialla kiinnostusta, ja vierasjoukko oli helppo houkutella yhteiskuvaan uudistalon edustalle. Lindén kuvasi matkallaan paljon, muttei ainoana kameramiehenä tullut itse kuvatuksi.

 Ristikentässä

Kesän lopulla Lindén teki pitkän soutu- ja purjehdusmatkan Nuorttijärven toiseen päähän Ristikenttään ja Tuulomajoelle. Ristikentäksi (saameksi Kristuksen paikka) kutsuttu alue oli alun perin kolttasaamelaisten talvipaikka. Myöhemmin 1800-luvulla paikalle rakennettiin ortodoksinen hirsikirkko, ja sen ympärille kehittyi löyhä kyläyhteisö. Lohen kalastus oli tuolloin asukkaiden tärkein elinkeino. Pyyntioikeudet oli määritelty tarkoin Nuorttijärven ja Songelskin pogostissa asuvien kolttien sekä muun väestön kesken.

Päiväkirjassaan Lindén kuvaa värikkäästi käyntiään Ristikentässä ja vierailuaan pappilassa. Yllätyksekseen häntä oli vastassa lappilaispariskunta ja pappi, kaikki täydessä huppelissa! Lindén ei jäänyt pyynnöistä huolimatta yöksi pappilaan vaan teki kuuden kilometrin pituisen retken Tuulomajoen lohipadolle Patunaan. Siellä hän kuvasi kuuluisaa koskea ja sai nähdä lohien nostoa padosta.
   
Paluumatka alkaa

Elokuun lopulla Lindén aloitti kotimatkan valmistelut. Kasvinäytteet ja muu kertynyt tutkimusmateriaali, muistiinpanot, filmit ym. piti pakata huolellisesti. Lähtöpäivän iltana pidettiin teekutsut isäntäväelle ja naapureille. Haikeita jäähyväisiä kesti pitkälle yöhön. Kun aamulla lähdettiin matkaan, talonväestä Jussa ja Freeti lähtivät saattajiksi Kemijoelle asti.
Päiväkirjan mukaan Jussan koira Votakka haukkui kaksi koppeloa matkan varrelta. Nuorttijoen latvoilla lähellä Suomen rajaa kuultiin joen toiselta rannalta ääniä, jotka Freeti tunnisti kuuluvan porovarkaille. Oli aivan tavallista, että venäjänlappalaiset varastivat talven varaksi teurasporoja suomalaisilta!

Kemijoen Martissa retkeläisiä oli kovasti odotettu. Juntin ukko oli sanonut samana aamuna: ”Jos eivät tänään tule, niin eivät taija tullakaan enää takaisin”. Kemijärvellä Lindén myi veneen ja maksoi soutajille palkan. Jäljellä oli neljän päivän kestikievarikuljetus Kemiin.  Sinne päiväkirja päättyy 4. syyskuuta.

Menetetty maisema

Nuoren tutkimusmatkailijan kuvaamasta alueesta ja elämänmuodosta ei ole nykyään paljon jäljellä. Venäjän vallankumouksen jälkeisinä vuosina pakkosiirroissa ja karkotuksissa suuri osa väestöstä katosi, Ristikentän kirkko otettiin uusiokäyttöön ja kirkonkellot upotettiin Nuorttijärven syvimpään kohtaan. Sodan aikana Luftwaffen syöksypommittajat tuhosivat kirkon ja sitä ympäröivät rakennukset maan tasalle.

Lopullinen mullistus tapahtui 1960-luvulla. Ylä-Tuloman voimalaitostöiden yhteydessä syntyi 85 km pitkä ja 40 km leveä tekojärvi. Sen alle jäi suuri osa alueen maatalousmaasta ja suomalais-lappilaisesta asutuksesta, muun muassa Ristikenttä ja monet muut Lindénin mainitsemat paikat. Entinen Nuorttijoen uoma ilmenee nykyisessä tekojärvessä kalastajan kaikuluotaimen näytöllä 40 km pituisena syvänteenä järven keskiosissa. Nuorttijärven rantametsät sijaitsevat tekojärven pohjalla. Tulomajärven kalastajat uittavat vieheitään vedenalaisen metsän yllä.

Vuonna 1893 matkasta ilmestyi julkaisu ”Redogörelse för en botanisk resa till Ryska Lappmarken 1891” ja seuraavana vuonna ”Beiträge zur Kenntniss des westlichen Teiles des russischen Lapplands”. Lindénin matkalta keräämä tutkimusmateriaali ja kasvikokoelma ovat Helsingin yliopiston hallussa. Lukuisat pienet muistivihkot ovat täynnä huolellisesti ja tarkasti tehtyjä merkintöjä. Kasvinäytteet ovat taiten prässättyjä ja etikettimerkinnät selkeitä ja kauniisti kirjoitettuja, kuten siihen aikaan tapana oli. Retkestä on säilynyt viitisenkymmentä valokuvaa.

Hannu Aarnio, John Lindènin tyttärenpoika

Mainokset